Elämällä kun tuppaa olla tapana heitellä tuota kuraa niskaan toisinaan oikein saavi tolkulla.
Toki olen myös viettänyt ansaittua lomaa, joka sekin omalta osaltaan, on saanut minut pysymään mahdollisimman kaukana tietokoneiden ääreltä.
Murheita meidän pikku perheessä on aiheuttanut teinin tempaukset, joista itse olen ollut sekä kauhuissani että äärettömän surullinen. Teinin kanssa eläminen tuntuu toisinaan siltä kuin kesken upean hetken joku tulee ja riuhtaisee maton pois jalkojen alta. Tunteet heittelevät aallonharjalta sinne syvimpään mutakuoppaan minne aurinko ei todellakaan paista.
Rakastavana äitinä, on sydäntä särkevää kuulla ne teinin piikittelevät sanat siitä miten huono äiti olen ja miten kurjaksi teinin elämän teen pelkällä olemassaolollani.
Mielestäni raskaustestien kyljessä olisi syytä olla vanhemman vala joka tulisi toistaa useampaan kertaa siinä vaiheessa kun testitikku näyttää plussaa.
" minä lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon että rakastan ja kunnioitan tätä tulevaa rakkaudensiementä joka minulle on suotu niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä.
Jos sanani syön niin mörökölli minut vieköön".
Muistan joskus jonkun viisaan sanoneen että pitää olla tyytyväinen jos teini kiukun puuskassaan haukkuu ja halveksii vanhempaansa. Se kuulemma merkitsee vain sitä että lapsi luottaa vanhempaan, ja näin ollen ei pelkää hylätyksi tulemista.
No olkoonpa asia miten hyvänsä, niin kyllä ne sanat loukkaavat, vaikka kuinka koittaa asettua nuoren asemaan ja ymmärtää miten kurjaksi hänen elämänsä teen rajoilla joita hän ei tähän elämäntilanteeseen omasta mielestä enää tarvitse koska tietää kaikesta kaiken ja on jo omasta mielestään kyllin kypsä päättämään kaikista asioistaan itse.
Mutta kuten sanotaan kyllä äidin rakkaus on jotain niin voimakasta että on vaikeaa kuvitella tilannetta mikä sen tunteen murskaisi alleensa. Rakkaus ja huolenpito ei siis koskaan lopu vaikka nuoren sanat ja teot loukkaisivat kuinka.
Rakkautta ja rajoja
Kuten kaikki teinien vanhemmat hyvin tiedätte, elämä ei aina ole helppoa noiden hormoonien myllerryksessä olevien nuorten aikuisten, mutta silti vielä autuaan tietämättömien ja toisinaan äärettömän typeriä virheitä tekevien lasten kanssa.
Vanhempana sitä koittaa parhaansa mukaan saada nuo nuoret ihmisen taimet kasvamaan mahdollisimman kunnollisiksi kansalaisiksi joista ei olisi haittaa itselleen eikä muille kanssaeläjille. Vaikka miten yrittää ja yrittää, rakastaa ja yrittää taas ja rakastaa hiukan vielä lisää niin kaikesta huolimatta se ei aina vain tunnu riittävän.
Mitä silloin pitäisi tehdä, kun huomaa että asiat menevät pahasti pieleen eikä itsellä rahkeet enää tunnu riittävän kapinoivaa nuorta vastaan?
Itse elän sikäli onnellisessa asemassa, että minulla on loistava tukiverkko ihmisiä ympärillä ja voin avoimesti puhua asioistani lähimmäisilleni, ilman että minun pitäisi pelätä heidän reaktioitaan tai sitä että he tuomitsevat minut tai perheeni jollain lailla.
Entä ne yksinhuoltajat jotka ovat todella yksin? Ihan kauhulla ja suurella surkeudella ajattelen heitä.
Miten ikinä he selviävät teinin pahasta murrosikä vaiheesta?
Nyt olisi ihana saada ihan käytännön esimerkkejä siitä miten toimia tilanteissa kun teini ryppyilee, mikään ei kiinnosta, typeryyksiä tehdään ja niistä ei osata olla oikeastaan edes pahoillaan.
Tällä hetkellä meillä eletään kotiaresti aikaa ilman tietokonetta ja puhelinta, mitkä luovat myös osaltaan lievästi sanottuna turhautumista ja lisää kiukun hetkiä. Joskin illat ovat olleet rauhallisia, nukkumaan meno sujunut huomattavasti paremin ja koulutehtävistä on suoriuduttu huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin. Muutamaan otteeseen olen jopa saanut nähdä "teinin hymyn", mikä sekin tuntui kadonneen johonkin menneisyyteen.
Olisiko siis kuitenkin niin että tämä vaihe menee joskus ohi, ja elämä palautuu taas sellaiseksi kuin se oli?
Toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato... Sitä päivää siis odotellessa.
Miten saisin puettua sen sanoiksi ja teinille ymmärrettävään muotoon että hän on elämäni tärkein asia ja siksi välitän hänen tekemisistään niin paljon.
.jpg)
