Love is everywhere

Naapurin nuoret

 Talvi ei ole minun aikaani. Mutta pakko myöntää, että näin kylmään aikaan ihmiset ovat jotenkin lähempänä toisiaan. Tai ehkä se vain näyttää minulle siltä. koska olen yksin.

Parvekkeella illalla istuskellessani, katselin kun pariskunnat kävelivät käsi kädessä iltalenkillä. Ja sydäntä lämmittäviä tunteita pulppusi taas sisuksiin. Miten ihanaa olisi jos joku pitäisi minunkin kädestäni kiinni liukkaalla kelillä ja varmistaisi etten kaadu...

Parevekkeen alle oli myös raapustettu tuo ihana rakkaudentunnustus, joka sekin sai mieleni jotenkin haikeaksi. Miksi ei kukaan kirjoita minulle tuollaista viestiä? Toisaalta oli ihanaa että joku oli saanut kokea jotain noin romanttista.
Eleiden ja tekojen ei siis tarvitse olla suuria, eikä niihin tarvitse kulua rahaa. On ihanaa kun huomaa toisen vain ajattelevan sinua tehdessään jotain pientäkin.

Ihana mies kaupassa!

Kuten ehkä jo joku muukin on havainnut, joko mainosten tai muun kautta. On kaupoissa ollut jo jonkin aikaa mynnissä Lambin aivan ihanaa wc-paperia. Mä olen niin rakastunut tähän ihanuuteen!!! 

No asiasta eteenpäin. Kävin tosiaan perjantaina työpäivän jälkeen kaupassa. Ja jo tavaksi muodostuneena suuntasin askeleeni wc-paperi osastolle, jotta voisin taas ostaa ihania ajatuksia paperille painettuna ( nyt joku saattaa miettiä, että mitä sillä on väliä mihin takapuoltaan pyyhkii, mutta kyllä sillä on). Näistä ihanista kirjoituksista saa jotenkin positiivista energiaa ja samalla ne muistuttavat siitä miten pienillä teoilla on suuri merkitys.

... Niin siis asiaan. Olin siinä hyllyjen välissä tosiaan ostamassa paperia, kun aloin seurata arviolta noin 60-70 vuotiaan miehen toimintaa samaisella osastolla.
Hän vilkuili ympärilleen hieman hämillään olevan näköisenä ja ei oikein tiennyt minkä paketin olisi ostanut. Minä nappasin Lambi pakettini ja jostain kumman syystä sanoin miehelle että "kannattaa kokeilla, tämä on ihanaa"... SIIS MITÄ??? No mies otti paketin hyllystä, luki ilmeisesti yhden tekstin rullan kyljestä ja heitti ihana hymy kasvoillaan Lambi paketin omaan ostoskärryynsä ja vinkkasi minulle silmää. Oi ei, miten herttaista.
Aloin jo mielessäni kehittää tarinaa siitä miten mies menee kotiin vaimonsa luo ja näyttää hänelle tämän ihanan ostoksen. Vaimo hymyilee ja suukottaa miestään ja tuntee itsensä taas nuoreksi ja.. ja.... ja..........

Pienillä asioilla on siis merkitys iästä riippumatta. 

Illalla viestittelin hetken vielä miespuolisen ystäväni kanssa sosiaalisessa mediassa. Hän on löytänyt elämäänsä mukavan naisen ja minulle tuli niin ihana olo siitä, kun huomaa toisen olevan onnellinen.

Rakkautta siis on olemassa, ja sitä voi löytyä vielä minunkin iässä. Oikeastaan minähähän olen vielä nuori jos tarkemmin ajatellaan. Ikäkriisikin siis hellitti hetkeksi.


Missä se minun prinssini sitten ikinä luuraakaan, täällä minä häntä odotan ja olen lähes varma siitä että jonain päivänä minullakin on joku joka huolehtii siitä etten kaadu liukkaalla kelillä ja joku joka saa hymyn kasvoilleni pienillä romanttisilla eleillä. Pitää vain olla kärsivällinen ja elää elämäänsä silmät ja sydän avoimena.
Kyllä se onni minut sitten aikanaan löytää.....


VASTAA KYSYMYKSEEN: OLETKO RAKASTUNUT?

Minne mennä ja kuka päättää?

Nyt kun tosiaan olen alkanut taas treffailla. On puheenaiheeksi noussut se, että mitä ensimmäisillä treffeillä tehdään?
Minne mennään ja kuka siitä päättää?

Olenkohan hiukan vanhanaikainen, mutta mielestäni ensinnäkin miehen tulee pyytää naista treffeille joille hän myös naisen hakee.

On toki ihan fiksua kysyä, mitä nainen haluaisi treffeillä tapahtuvan.
Mennäänkö siis elokuviin, kahville, syömään vai jotain aivan muuta.
Mutta itse pidän siitä,  että mies valitsee paikan. Näin saan miehestä jonkinlaisen käsityksen heti alkuunsa.

Kertoohan se jotain ihmisestä jos ensimmäisillä treffeillä mennään juomaan pystykahvit "Esson baariin" tai jos esimerkiksi mies ehdottaa piknikkiä puistossa...

Pitääkö treffeille tuoda jotain?

Itse olen kuitenkin sen verran romantiikkaa kaipaava nainen, että minusta ihana ele mieheltä olisi tuoda vaikka kukka tai esimerkiksi suklaarasia ensimmäisille treffeille. Toki mikä tahansa muistaminen käy. Tällä tarkoitan siis sitä, että omaperäisellä pienellä muistamisella ainakin minut saisi ajattelemaan että mies on tosissaan ja on miettinyt tapaamistamme jo etukäteen.
Mitään ihmeellisyyksiä ei siis tarvita, myös kesällä ulkoa noukittu kukka, oli se sitten päivänkakkara tai mikä tahansa olisi siis ihan hyvä sekin.

Nämä asiat ovat toki jokaisen henkilökohtaisia mieltymyksiä. Joten joku toinen saattaisi tykätä vaikka vuorikiipeilystä tai treffeistä taidegalleriassa... ihan mikä kutakin miellyttää. Uskon että on niin monta tapaa mennä ensimmäisille treffeille kuin on treffaajiakin.

Turvalliseksi ja toimivaksi ensitapaamiseksi itse olen nyt päätynyt seuraavaan. Joko kahvila tai sitten lounas. Siinä samalla kun ryystää kahvia ja tukehtuu pullaan tai nauttii lounasta on helppoa puhella asioista noin yleensä ja tutustua toiseen. Näin aika on tavallaan rajattu siihen (kahvittelu/lounas) hetkeen, eli mikäli tuntuu että kemiat ei natsaa on helppo kiittää ja poistua paikalta.

Innolla jään nyt siis odottamaan tuleeko treffeistä täysosuma vai täysi fiasko. Jälkimmäiseen en kyllä ihan heti uskoisi koska mies vaikuttaa puheliaalta, huumorintajuiselta ja mukavalta.
Sittenhän sen näkee miten ämmän käy :)

Nyt kuitenkin unohdan treffihöpinät täksi illaksi ja rentoudun raskaan työviikon jälkeen saunan ja lasillisen kuohuvaa kanssa.
Tarkoitus olisi pyhittää tämä ilta minun kullan-muruilleni ja siis viettää laatuaikaa, jälkikasvun iloisessa seurassa.

Ihanaa viikonloppua!

Iloa elämään

Mitä elämä olisi ilman naurua? Olen pohtinut tässä kuluneen viikon aikana. Miksi toisille ihmisille iloitseminen muiden onnesta tai onnistumisesta on toisinaan niin hankalaa? Eihän se ole heiltä pois jos jollain toisella menee hyvin. Eikö meillä kaikilla olisi paljon parempi elää ja olla jos voisimme aidosti iloita sekä omista että toisten onnistumisista?

Koska itse omaan melko positiivisen elämänasenteen, "ruikuttavat" ja turhista asioista valittavat ihmiset saavat minut toisinaan lähes raivon partaalle.

Toisinaan vaikka asiat olisivat hyvin, murehditaan sitä että miten huonosti ne voisivat olla tai sitä miten huonosti ne jokatapauksessa pian ovat... MITÄ IHMETTÄ???

Eikö ihminen uskalla sanoa ääneen olevansa onnellinen siitä miten asiat ovat ilman suurta pelkoa siitä miten huonosti ne voisivat olla?

Itse en jaksaisi moisella pohdiskelulla päätäni vaivata. Jos asiat on hyvin hymyillään ja jos taas jostai syystä ovat vähän laskusuhdanteessa koitetaan ponnistaa ylös kuopasta ja suunnistaa parempaan.

Itselläni on hassunkurinen jo tavaksi tullut pikku rituaali jonka toistan niinä aamuina, jolloin tiedän jotain hankalaa tai haastavaa olevan luvassa.
Katson peiliin ja sanon itselleni "tästä tulee hyvä päivä". Uskokaa pois se auttaa. En muista olisiko kertaakaan näinä päivinä tullut vastaan muuta kuin hyvää.

Nyt joku miettii että, hyi miten ällöttävän positiivista ajattelua... No näin on.
Tottakai ihmisillä on toisinaan huonoja päiviä, myös minulla. Mutta miksi omaa pahaa oloaan täytyisi purkaa kanssaihmisiin ja levittää vai tätä ärtyneisyyttä ympäristöönsä?
Tekeekö se muka oman olon yhtään sen paremmaksi?

Iloitkaamme siis tästä päivästä ja kertokaa itsellenne illalla nukkumaan mennessä että huomisesta tulee loistava päivä.

Kun saat odottamattoman hymyn, koko päivästä tulee onnellinen :)

Treffiä pukkaa

Pikainen postaus kiireisen päivän vuoksi. Eliittikumppaneista on löytynyt muutama mukava ihminen ja treffejä sovitaan :) Kerron loppuviikosta millaisia miehiä siis on tarjolla. Miksi en tehnyt tätä aiemmin?

Vähän jännittää, mutta eikö se ole hyvä? :)

Viikko on ollut muutenkin melko omituinen. Ihan niin kuin ympärillä pörräisi nyt jos jonkinlaista mahdollisuutta.

Ollako vai eikö olla?

Olen pohtinut jo monesti yksin vitetyn 3 vuoden aikana, osaisinko enää olla parisuhteessa? Vai olenko onnellisempi juuri näin?

Miksi ihmiset hakevat aina parisuhdetta? Luoko se jonkinlaista turvallisuutta elämään?
Moni sinkku (käytän nyt tätä sanaa, vaikka en siitä niin kovin välitäkkään) elää aivan onnellisena. Eikä edes tahdo luoda pysyvää parisuhdetta. Mikä heitä vaivaa? Ovatko he sitoutumiskammoisia? Vai onko heidän elämänsä oikeasti sellaista mitä he tahtovat?

Toki sinkkuna, ihmisellä on tietynlainen vapaus olla ja mennä miten tahtoo, ja voi olla että moni parisuhteessa eläjä antaisi mitä vain, päästäkseen heidän paikalleen. Mutta eikö ihmistä ole luotu elämään pariskuntana?

Itse olen tällä hetkellä ihan tyytyväinen elämääni. Mutta valehtelisin jos sanoisin että, en kaipaa lähelleni ihmistä. Ystävät ja tuttavat ovat toki suurena apuna, kun kaipaan juttuseuraa, mutta ajaako se saman asian kuin parisuhde? Entä juhlapyhät, lomat tai muut vastaavat ? Sinkkuna tuntee aina olonsa hieman ulkopuoliseksi, kun tuttava pariskunnat suunnittelevat kesälomiaan tai muuta vastaavaa. Eikä olo ole välttämättä myöskään kovin mukava jos satut olemaan porukan ainut sinkku illanistujaisissa.

Olisihan se ihanaa jakaa unelmat ja arjen haasteet, niin ilot kuin surutkin jonkun tärkeän ihmisen kanssa. Sitä ei pidä kieltämän. Mutta entä ne parisuhteiden varjoisat puolet? Siis ollako vai eikö olla? Kas siinä pulma.

Toisinaan kun kuuntelen ystävieni vuodatusta siitä miten huonossa liitossa he elävät ja miten kaipaavat niitä aikoja, jolloin kukaan ei ollut "kontroloimassa" heidän elämäänsä. Mietin hiljaa, mielessäni hymyillen, miten onnekas olenkaan.
Minulla on toki ollut onnea saada 2 ihanaa lasta, joitka tuovat elämääni niin paljon iloa ja rakkautta.  Mutta entä ne ihmiset, jotka elävät aivan yksinään? Ja entä, kun omat lapseni kasvavat ja muuttavat omilleen?
Miten minun raukan sitten käy? Tahdonko vanheta yksin, jos minulle edes elinaikaa suodaan niin pitkää?
Tahdommeko aina sitä, mitä meillä ei ole?

Päädyn siis lopulta sellaiseen johtopäätökseen, että en välttämättä tarvitse vakituista kumppania vierelleni kulkemaan.
Mutta jos sellainen jostain sattuisi elämääni ilmestymään, olisin siitä äärettömän onnellinen.

kuva: medimanage.com

Kaikkihan meistä tarvitsevat rakkautta. Elimme sitten yksin tai yhdessä.......  <3 <3 <3

Does the full moon make us crazy?

Viime yö meni lähinnä hyöriessä ja pyöriessä sängyssä. Ikävä kyllä tähän sängyssä pyörimiseen syynä oli tuo aina yhtä kamala täysikuu. 

Mikä saa ihmisen käyttäytymään oudosti täydenkuun aikaan? Miksi uni ei tule vaikka ikkunaa peittää pimentävät verhot?

Itse olen hyvät unenlahjat omaavaa tyyppiä, mutta täydenkuun aikaan jokin kumma voima häiritsee unta. Olo on levoton ja ehkä jopa hieman pelokas.
Ihan hassultahan tämä kuulostaa. Miksi muka taivaalla möllöttävä kuu olisi syypää unen laatuun? Varsinkin jos sitä ei edes näe pimeässä huoneessa. 

Tälle kuuhulluudelle ei ilmeisesti ole mitään tieteellistä perustetta 

(voin toki olla väärässä). 

Mutta silti, se saa suuren joukon ihmisiä ja eläimiä käyttäytymään omituisesti. 

Eli jotain outoa siinä kyllä on.

Yö meni siis lähinnä valvoen joten nyt on hieman käynnistysvaikeuksia päästä ylös sängystä ja töihin. Nythän on vielä MAANANTAI  :(   Mitä tästä päivästä oikein tuleekaan?

Kuppi kahvia, lapset kouluun ja reippaana töihin  :)

Voimia alkavaan viikkoon.

VASTAA KYSYMYKSEEN OLETKO KUUHULLU?

Kohtalotoveri

Osaatko paistaa lettuja?

Eilen illalla kävin taas kurkkaamassa, millaisia viestejä olin saanut aikaisemmin mainitsemilleni treffisivustoille. Sattumaa tai ei, päätin lukea jostain syystä vain yhden viesti. Viesti alkoi sanoilla: Osaatko paistaa lettuja?

Hetken mietin, kuka ja millainen ihminen kysyy tuollaista? Viestin lähettäjä oli kuin olikin miespuolinen kohtalotoverini. Hetken netissä viestittelyn jälkeen mies antoi minulle puhelinnumeronsa ja pyysi soittamaan jos ja kun olisin siihen halukas. 

Raapustin numeron viestilapulle ja laitoin sen jääkaapin oveen, odottamaan josko uskaltaisin soittaa hänelle.

I just called to say...

Iltapalaa laittaessa, lappu jääkaapin ovessa tuijotti minua kutsuvasti.
Mahtaakohan hän jo nukkua? Herätänkö nukkuvan lapsen? Mitä jos hän ei vastaakkaan?
Soitanko vai laitanko viestin? Odotanko muutaman päivän? Kysymykset poukkoilivat päässä. 

Lopulta päätin laittaa lyhyen tekstiviestin. Eikä kulunut aikaakaan, kun puhelin piippasi ja sain paluuviestin.  

Kahvilatreffit tuli nyt sovittua joten tästä on hyvä jatkaa....  :)