Mitä elämä olisi ilman naurua? Olen pohtinut tässä kuluneen viikon aikana. Miksi toisille ihmisille iloitseminen muiden onnesta tai onnistumisesta on toisinaan niin hankalaa? Eihän se ole heiltä pois jos jollain toisella menee hyvin. Eikö meillä kaikilla olisi paljon parempi elää ja olla jos voisimme aidosti iloita sekä omista että toisten onnistumisista?
Koska itse omaan melko positiivisen elämänasenteen, "ruikuttavat" ja turhista asioista valittavat ihmiset saavat minut toisinaan lähes raivon partaalle.
Toisinaan vaikka asiat olisivat hyvin, murehditaan sitä että miten huonosti ne voisivat olla tai sitä miten huonosti ne jokatapauksessa pian ovat... MITÄ IHMETTÄ???
Eikö ihminen uskalla sanoa ääneen olevansa onnellinen siitä miten asiat ovat ilman suurta pelkoa siitä miten huonosti ne voisivat olla?
Itse en jaksaisi moisella pohdiskelulla päätäni vaivata. Jos asiat on hyvin hymyillään ja jos taas jostai syystä ovat vähän laskusuhdanteessa koitetaan ponnistaa ylös kuopasta ja suunnistaa parempaan.
Itselläni on hassunkurinen jo tavaksi tullut pikku rituaali jonka toistan niinä aamuina, jolloin tiedän jotain hankalaa tai haastavaa olevan luvassa.
Katson peiliin ja sanon itselleni "tästä tulee hyvä päivä". Uskokaa pois se auttaa. En muista olisiko kertaakaan näinä päivinä tullut vastaan muuta kuin hyvää.
Nyt joku miettii että, hyi miten ällöttävän positiivista ajattelua... No näin on.
Tottakai ihmisillä on toisinaan huonoja päiviä, myös minulla. Mutta miksi omaa pahaa oloaan täytyisi purkaa kanssaihmisiin ja levittää vai tätä ärtyneisyyttä ympäristöönsä?
Tekeekö se muka oman olon yhtään sen paremmaksi?
Iloitkaamme siis tästä päivästä ja kertokaa itsellenne illalla nukkumaan mennessä että huomisesta tulee loistava päivä.
Kun saat odottamattoman hymyn, koko päivästä tulee onnellinen :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti